25 elo Viinereitä toipilaalle

Kello oli 00.15 eräänä juhannusaaton aattona kun kännykkäni soi. Näyttö kertoi soittajaksi äitini.

”Tämä ei tiedä hyvää”, huokasin ja vastasin.

Isäni oli kompastunut mökillä saunan portaalla, kaatunut ja lyönyt jo kerran 10 vuotta aikaisemmin murtuneen lonkkansa terävään kiveen – arvatenkin ikävin seurauksin. Sisareni ja miehensä olivat saaneet raijattua isän mökkiin odottamaan ambulanssia. Edellisellä kerralla sitä oli odotettu keväisenä päivänä jäisenniljakkaalla mökkitiellä.

80-vuotias mies ja toinen lonkkamurtuma. Mieleen karkasivat otsikot lonkkamurtumasta alkavasta alamäestä, joka suurella osalla vanhuksista johtaa vuodepotilaaksi ja vähitellen viimeiselle matkalle. Mutta jokin pani vastaan! Ei, isäni on hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa ja täynnä elämänhalua. Siis luovuttaa ei pidä! Tämä on vain tämän kesän pituinen hidaste, välivaihe, hyvissä eläkevuosissa.

Isäni leikannut lääkäri oli alansa huippuja Suomessa. Mutta varoituksen sanakin tuli, jos vielä tulisi uusi murtuma, sitten ei oikein tiedettäisi, mitä voitaisiin tehdä. Toipumaan hänet olisi lähetetty kotiin, mutta äitini ei suostunut. Hänestä ei olisi omine vainoineen vuodepotilaan hoitajaksi. Niinpä isä toipui kuusi viikkoa paikallissairaalassa. Ja toisin kuin 10 vuoden takaisen murtuman yhteydessä, jolloin ei järjestetty mitään jatkohoitoa, nyt hoidettiin aktiivisesti. Isä istui pyörätuolissa, jumppasi jalkojaan ja veivasi käsipainoja. Ja minäkin panin parastani. Uusi luu ei rakennu ilman tarveaineita, ja ison leikkauksen jälkeen tarvitaan paljon ravitsevaa
storywords-blogi21
ruokaa. Kaikki kunnia niukkojen resurssien sairaalaruoalle, se on ohjeistettu ravitsevaksi, mutta minä päätin panostaa ravintoon vielä piirun verran enemmän. Huolehdin isälle sairaalaruoan lisäksi joka päivä tarjolle hedelmiä, täysmehua ja proteiinijuomaa. Ja pidin kirjaa siitä, että ne myös syötiin. Eikä menekissä ongelmia ollutkaan, ihmeen kiltisti söi. Ja koska ruoka ei ole vain ravintoa vaan myös mielihyvän lähde, minä, laillistettu ravitsemusterapeutti, isäni pullahiireksi tietäen kiikutin päivittäin sairaalan syötäväksi myös yhden viinerin. Se katosi sen kummemmitta viivytyksittä. Kolesteroliarvot jäivät tällä kertaa sivuseikaksi.

Isäni leikannut lääkäri oli alansa huippuja Suomessa. Mutta varoituksen sanakin tuli, jos vielä tulisi uusi murtuma, sitten ei oikein tiedettäisi, mitä voitaisiin tehdä. Toipumaan hänet olisi lähetetty kotiin, mutta äitini ei suostunut. Hänestä ei olisi omine vainoineen vuodepotilaan hoitajaksi. Niinpä isä toipui kuusi viikkoa paikallissairaalassa. Ja toisin kuin 10 vuoden takaisen murtuman yhteydessä, jolloin ei järjestetty mitään jatkohoitoa, nyt hoidettiin aktiivisesti. Isä istui pyörätuolissa, jumppasi jalkojaan ja veivasi käsipainoja. Ja minäkin panin parastani. Uusi luu ei rakennu ilman tarveaineita, ja ison leikkauksen jälkeen tarvitaan paljon ravitsevaa ruokaa. Kaikki kunnia niukkojen resurssien sairaalaruoalle, se on ohjeistettu ravitsevaksi, mutta minä päätin panostaa ravintoon vielä piirun verran enemmän. Huolehdin isälle sairaalaruoan lisäksi joka päivä tarjolle hedelmiä, täysmehua ja proteiinijuomaa. Ja pidin kirjaa siitä, että ne myös syötiin. Eikä menekissä ongelmia ollutkaan, ihmeen kiltisti söi. Ja koska ruoka ei ole vain ravintoa vaan myös mielihyvän lähde, minä, laillistettu ravitsemusterapeutti, isäni pullahiireksi tietäen kiikutin päivittäin sairaalan syötäväksi myös yhden viinerin. Se katosi sen kummemmitta viivytyksittä. Kolesteroliarvot jäivät tällä kertaa sivuseikaksi.

”Lähdetäänkö ulos kärräilemään”, kysyin isältä.

”Mitä me siellä tehtäisiin?”, jurahti isä.

storywords-blogi22
Tiesin, että tuo tunteensa maailmalta piilottava mies piti saada tajuamaan, että hän nousee vielä siitä pyörätuolista, kun vain niin päättää ja tekee osansa. Eikä aikaakaan, kun vanha mies kärräsi itseään lihakset pullistellen sairaalan takaiselle mäelle, ja antoi auringon päivettää kasvojaan ja tarjota oman D-vitamiiniannoksensa. Toki verestäkin D-vitamiini oli pyynnöstäni määritetty ja huomattu alakanttiseksi vaikka lisää oli syöty edellisestä murtumasta lähtien. Ilmeisesti suvussamme D-vitamiini ei oikein imeydy tai jostain muusta syystä pysyy alakantissa tavallisilla saantiannoksilla.

 
Kotiutuksen jälkeen sisukas kuntoutus jatkui jumppatreeneillä ja kävelytuokioilla, parvekkeella aloittaen, vähitellen yhä kauemmas kotiympyröistä uskaltautuen.
 
Sen kesän mökkeilyt tyssäsivät juhannukseen, mutta syksyllä käytiin katsomassa kesällä valmistunutta porakaivoa ja kaavailemassa seuraavan kesän puuhia. Tällä hetkellä tuo vanha mies – lonkkamurtumasta täysin toipuneena – konttaa sisareni puutarhassa maalaamassa koira-aitaa.

 

No Comments

Post A Comment